Mihin sitä oikein käytti kaiken aikansa silloin kun ei ollut maatilaa, lasta, puutarhaa, kesämökkiä ja kaikenlaista muuta rakennusta ja laitetta, jotka tuppaavat olemaan koko ajan rempallaan? Eikä tarvinnut vaivata päätään sellaisilla asioilla kuin eteisen seinien eristys, käyttöveden lämmitysjärjestelmä, millaisia öljysäiliöitä missäkin saa olla ja onko vaahtosammuttimet asianmukaisesti tarkastettu ja maanäytteet otettu.
Ainiin. Kaljabaarit, teatteri-illat, etelänmatkat, tiedekuntatentit ja Helsingin juhlaviikot.

”Se on uranvalintakysymys” kommentoi kaupunkilaiskaverini (jännää, olen alkanut tosiaan määritellä ihmisiä asuinpaikan mukaan) Facebookissa, kun tuskailin puintikiireitä.

Sitä se ei kyllä ole. En minä tätä osa-aikaviljelyä miksikään uraksi valinnut. En, vaikka maatalous-metsätieteiden maisteriksi valmistuinkin. Ei minulla ollut aikomustakaan ryhtyä minkäänsortin viljelijäksi tai muuttaa tänne takaisin. Minä valitsin urakseni viestinnän, mutta ei näillä omilla valinnoilla näytä olevan tässä elämässä paljoakaan väliä.

Sen sijaan tämä valitsi minut: Minä synnyin tänne. Se oli sellainen kohtalo, että vaikka puolet elämästään onkin käyttänyt sitä vastaan pullikointiin, niin mitään ei voinut. Takaisin oli tultava, kun vaihtoehtona olisi ollut katsoa, kuinka joku vieras alkaa taloa isännöidä. Tai siis olla katsomatta. Olla ikinä palaamatta.

Niin että täällä sitä nyt sitten istutaan kuivurilla vahtimassa, ihmettelemässä ja kirjoittamassa muistiinpanoja erilaisista nappuloista, rautalankakoukkuviritelmistä ja niiden tarkoituksenmukaisista sijainneista eri tilanteissa. Ja siinä sivussa kertomassa pojalle, miten isopappa on tehnyt tuon varpuluudan josta on enää vähän päälle varsi jäljellä. – Täytyisi tehdä uusi, sanoo nelivuotias mietteliäänä. Niin täytyisi, mutta kun isopappa unohti kertoa, miten niitä tehdään. Alkoi miltei harmittaa, että sekin taito oli jäänyt opettelematta ajoissa. Ei auta kuin opetella yhdessä pojan kanssa.

On hienoa, että kaikesta kiireestä ja riittämättömyyden tunteesta huolimatta nyky-yhteiskunnassa on mahdollista yhdistää erilaisia ”uria”. Voi olla samaan aikaan palkkatyötä tekevä asiantuntija, maanviljelijä, äiti ja urheilija. Ja pääosin kaikkea ehtii tekemään, jos työn laadusta on ajoittain valmis hieman tinkimään. Isopappa ei muuta voinut kuin viljellä ja kalastaa. Toivottavasti poikani voi yhdistää haaveensa tulla ranskalaiseksi dinosaurustutkijaksi ja maanviljelijäksi. Hänen mielestään se onnistuu hyvin, sillä dinosaurukset elävät lämpimässä ja niitä voi tutkia talvet ja viljellä kesät.

Huomaan, että blogin esittelyssä lupasin kertoa joskus tänä kesänä, voiko tällaista ”paluumuuttoa” suositella kellekään. No mikä ettei: Huumorintajuisille, yksinoloa ja työtä pelkäämättömille, vakavaraisille, uutta oppimaan halajaville, kansallisromanttisille, riskinottokykyisille monilahjakkuuksille. Sekä tietysti sellaisille, joiden parisuhde sekä suhde omiin vanhempiin ovat kunnossa. Lisäksi etua on luovasta hulluudesta, paineensietokyvystä ja kyvystä sietää epävarmuutta ja jatkuvasti rästissä ja kesken olevia töitä ja kohtuullisen pientä rahallista korvausta kaikesta tästä hervottomasta hauskanpidosta.