Kesäherkkuja, nam.

Minusta on kyllä melkoista luksuselämää sellainen, että voi aamupäivästä kävellä parin ämpärin kanssa kasvimaalle, napsia sieltä vähän sitä sun tätä ja tehdä niistä ihan oikeaa ruokaa. Pikkuisen vaan suolaa, kermaa ja naapurinmiehen mehiläisten valmistamaa hunajaa sekaan. Tein siis loman loppumetreillä perheelle lähiruokalounaan oman kasvimaan tuotteista.

Ja innostuin. Otin valokuvia, soittelin kavereille ja olin ihan sekapäinen moisesta onnesta: Tässähän on liki omavarainen! Ihanaa, ekologista, ekonomista ja hyvää ruokaa! Juuri tämän takia halusin muuttaa maalle!

Mutta todellisuus ehti iskeä vasten kasvoja jo ennen kuin ruoka uunista.
”Aika kasvispainotteista ruokavaliota pitää noudattaa sorsanmetsästyskauden avaukseen saakka”, todettiin puutarhakeinusta lakonisesti vastauksena elintarvikeomavaraisuusajatuksiini.

Lisäksi todettiin, että lapsena kaikkea tuollaista kutsuttiin heidän perheessään köyhäinruoaksi. Että perunavelliä, kesäkeittoa, nokkoslettuja ja muita oman maan antimia syötiin silloin kun ei ollut varaa ostaa ”oikeaa ruokaa”. Pihaterassilta säestettiin, että ”täytyy sille pojalle sitten vissiin jotain makkaraa käydä hakemassa..”

Ja minulla keitti, muukin kuin pavut kattilassa. Olenko minä taas jotenkin vinksahtanut? Tavoistani poiketen päätin kuitenkin olla aiheuttamatta sen isompaa sukuriitaa vaan ihan itsekseni pohdiskelin näiden näkemyserojen taustoja.

Toki ymmärrän, että pula-ajan lapsista, jotka ovat kovalla työllä elintasoaan nostaneet, on paljon hienompaa ostaa riisiä ja valmiiksi marinoitua lihaa kaupasta kuin syödä oman kasvimaan tuotteita tai lähijärven kalaa. Ja toki on varmasti paljon kätevämpää ostaa pussi valmiiksi pilkottua peruna-sipulisekoitusta kaupasta, vaikka kasvimaa on molempia aineksia väärällään. Ja eksoottisempaa ostaa espanjalaisia nektariineja kaupasta vaikka vadelmia tunkee puskasta suoraan kuistille.

Mutta siihen minun ymmärrykseni sitten loppuukin. Keväällä taas heitetään kuutiometri mädäntynyttä perunaa kompostiin ja ihmetellään, että on se kumma kun tätä ei kulu enää samaa tahtia kun silloin ennen.. Samoin käy niiden mustikoiden ja mansikoiden kanssa, kun kesäkuussa kauhealla paniikilla syödään pakastinta tyhjäksi.

Moni asia on toki tottumuskysymys, eikä sitä, mitä on yllin kyllin, osaa tietenkään arvostaa. Itse ihmettelin kotoa pois muutettuani vuosikaudet, miten ihmiset voivat ostaa kaupasta kalaa ja haluta syödä sitä. Kun koko lapsuusajan oli kotona kalastettu uutterasti ja ruokavalio oli niin kalapainotteinen että elohopeapitoisuutenikin on varmasti maailmanlaajuisesti merkittävä. Ei tehnyt kalaa tosiaan mieli moneen vuoteen. Vaikka oli kuinka köyhää.

Ja veikkaan, että lapseni kokee samanlaisen reaktion poron- ja hirvenlihan kanssa. Voihan hänen olla vaikea käsittää, että joidenkin mielestä on harvinaista herkkua sellainen, jota meillä yritetään urakalla syödä, että mahtuisi taas seuraava eläin pakastimeen. Pojan mielestä voi olla sen ainaisen riistalihan sijaan ihan kiva joskus saada ihan oikeaa ”kaupan kanaa” ja lähikaurapuuron sijaan syödä saksalaista mysliä..

PS. Lisää aiheesta Lähiruokaviestillä. http://www.mtk.fi/maatalous/ruoka/lahiruoka/