Opiskeluaikana oli hienoa kun oli osa-aikatöissä. Ja siten vähän niin kuin osa-aika-aikuinen. Mutta kuitenkin pystyi välillä solahtamaan takaisin opiskelijaelämään ja olemaan vallaton ja vastuuton. Osa-aikatöistä sai myös palkkaa, joka korvasi moninkertaisesti sen aiheuttaman vaivan.

Osa-aikamaatilayrittäjyys onkin sitten jotain aivan muuta. Vallattomuutta ja vastuuttomuutta esiintynee seuraavan kerran joskus eläkeiässä. Siihen asti elämä on enemmän ja vähemmän vuodenkierron mukaan aikataulutettua ilman sen kummempia hengähdystaukoja. Ja odotettavissa on palkkaa sitten joskus, ehkä.

Jotenkin tilanpito työn ohessa tuntui teoriassa ihan järkeenkäyvältä suunnitelmalta. Että eihän tällainen pikkutila nyt hirveitä vaadi, kyllähän ne hommat hoituu siinä iltaisin, viikonloppuisin ja lomilla. Nyt tämä todellisuus alkaa pikkuhiljaa valjeta, kun lueskelee facebookista kavereiden lomasuunnitelmia. Niin että mikä loma?

Eihän täältä voi lähteä ikinä enää minnekään, jos mielii pitää tilan edes alustavasti kasassa ja pellot ynnä metsät kasvussa. Hommaa on työlistalla jo kolmen kesäloman tarpeiksi eikä loppua näy. Ulkoseinätkin pitäisi vissiin maalata, varaston ikkuna korjata ja ainiin, se kosteikon rakentaminenkin vaatii varmaan pari viikkoa… Kukahan senkin ehtii tehdä ja milloin? Eivät varmaan ne kaverit perheineen, jotka haluavat tulla tänne viettämään leppoisaa kesälomaa…

- Tervetuloa vaan, piharakennuksessa saa asua, talonväki ei lupaa muuta kuin katon päänpäälle ja oikeuden osallistua avustaviin tilan töihin.

Nyt on vasta helmikuu, eikä käytännössä mitään ns. tuottavaa työtä ole vielä edes aloitettu. Ja silti tuntuu, että täyden työpäivän jälkeen pitää vielä aloittaa toinen työrupeama kotona, vaikkei millään jaksaisi. Aivot käyvät ylikierroksilla ja 2c-lomakkeet hiipivät uniin. Ja joku vielä on sitä mieltä, että ei tämmöinen osa-aikaviljely ole viljelyä lainkaan.

Mihinkään ei ehdi perehtyä kunnolla, tai jos ehtii niin sitten jää jotain muuta tekemättä. Onneksi meitä on sentään kaksi. Tai oikeastaan kolme, tai neljäkin. Monet vaativammat suunnittelutehtävät kun näemmä menevät niin, että minä, mieheni ja isäni istumme iltakausia pöydän ääressä huutamassa toistemme suuhun (eli vaikka nyt sitten tulkitsemassa viljavuusanalyysin tuloksia) ja äitini pitää pojan kuuloetäisyyden ulkopuolella askartelemassa.

Mutta on työssäkäynnistä jotain iloakin: Viljelysuunnitelmat, kirjanpidot, metsävähennyspohjan laskeminen, veroilmoituksen täyttäminen, lannoitemäärien laskemiset ja monet muut pikku iltapuhdehommat olisivat voineet jäädä aika heikkoihin kantimiin, jos miehelläni ei olisi työsuhde-etuna neuvontajärjestön asiantuntijoita huutoetäisyydellä toimistolla. Eikä tästä MTK:ssa työskentelystäkään mitään haittaa ole. Ainakin täällä ymmärretään, että joskus pitää olla pellolla.

Kun nyt vaan pääsisi sinne pellolle asti. Ehkä se on kuitenkin aivoille helpompaa sitten kun pääsee ihan oikeasti tekemään jotain. Sitä melkein jo odottaa, että pääsee taas äestämään. Viettämään niitä ansaittuja ”lomapäiviään”. On sitä ihminen sitten hullu! (mutta onneksi vain osa-aikaisesti)